Reunanhavaitsijasuotimet etsivät rajoja eri värien välillä, jolloin ne voivat havaita objektien ääriviivoja.

Niitä käytetään valintojen tekemiseen ja moniin taiteellisiin tarkoituksiin.

Suurin osa niistä pohjautuu liukuvärien laskemisen menetelmiin ja ne antavat paksuja rajaviivoja. Katso kuvaa 1, joka esittää värin voimakkuuden vaihtelua. Vasemmalla on hidas liukuväri, joka ei ole raja. Oikealla on nopea vaihtelu, mikä on reuna. Nyt laskekaamme liukuväri sekä vaihtelunopeus tälle reunalle eli toisin sanoen ensimmäinen derivaatta (kuva 2). Meidän on päätettävä, että raja havaitaan, kun liukuväri on suurempi kuin kynnysarvo (tarkka raja on käyrän huipulla, mutta tämä huippu vaihtelee rajojen perusteella). Useimmissa tapauksissa kynnys on huipun alle ja raja on paksu.

Laplace reunanhavaitsija käyttää toista derivaattaa (kuva 3). Käyrän huippu on nyt nollassa ja helposti tunnistettavissa. Tästä syystä Laplace suodin muodostaa ohuen rajan, joka on vain yhden pikselin levyinen. Tämä derivaatta antaa kuitenkin useita nollia, jotka vastaavat pientä väreilyä ja aiheuttavat vääriä reunoja.

Pieni sumennus ennen reunasuotimien lisäämistä on yleensä tarpeellista: se tasoittaa pientä väreilyä signaalissa, jolloin se estää väärien reunojen muodostumisen.